Suomen talouteen sisältyy tasapainottamistarpeita, sillä väestömme ikääntyy ja finanssikriisin jälkeen valtion menot ovat ylittäneet tulot vuosittain. Valtiovarainministeriön arvion mukaan tämä tasapainottamisen tarve on noin miljardi euroa vuodessa kahden seuraavan vaalikauden ajan.
Tämä ilmeinen tosiasia liitettynä siihen, että valtionvelan korkomenot ovat nousseet yleisen korkojen nousun myötä, ovat olleet hyvää kasvualustaa paniikkimielialan nostattamiseksi ja opposition leikkauslistojen välttämättömyyden myymiseksi. Olemmehan tutkitusti varsin velkapelkoista kansaa. Ilmeisesti siksi kokonaan vaille huomiota jätetään se, että kun valtionvelan korot nousevat, nousevat myös valtion saamat korkotuotot rahoitusomaisuudestaan, joka on lähes yhtä suuri kuin velkapääomamme. Ja myös se jätetään mainitsematta, että valtion lainoistakin iso osa on lainaa Suomen pankille. Ja osin omille eläkeyhtiöillemme, jolloin nämä korkotuotot osaltaan pienentävät painetta palkansaajien eläkemaksujen korotuksiin, jotka tasaveroluonteisina suhteellisesti eniten kurittavat kaikkein pienituloisimpia ja synnyttävät kannustinloukkuja.
Valtiontaloutta voidaan hoitaa viisaasti tai hätiköiden. Nyt velkapaniikin ruokkimana vaalikeskustelujen alla vallalla on hätiköinti, jossa uskottavimman taloudenhoitajan viitta lankeaa sen päälle, joka lyö pöytään kaikkein isoimmat leikkauslistat. Se taas, joka uskaltaa problematisoida yksisilmäisen leikkauspolitiikan järkevyyttä, saa päälleen haihattelijan viitan.
Meillä ei oikeasti ole valtiontalouden tasapainottamiseksi varaa kiirehtien tehdä hätiköityjä ja huonoja päätöksiä. Ei ole kenenkään etu, että menoleikkaukset jossain kohdassa vastaavasti lisäävät menoja toisaalla. Kun oppositio esimerkiksi haluaisi karsia miljardiluokassa sotemenoista väittäen samalla, että sairaanhoitajat ja lääkärit jäisivät leikkausten ulkopuolelle, tarkoittaisi se, että tukipalveluissa ihmisiä irtisanottaisiin. Kasvaneiden työttömyysmenojen lisäksi valtiontalouden kustannettavaksi tulisivat kasvaneet sairaanhoitomenot. Ihmisiä sairaannuttettaisiin entisestään, kun lääkärien ja hoitajien arvokasta työaikaa ja työmotivaatiota tuhlattaisiin entisestään hallintoon sen sijaan, että ihmisiä ja heidän vaivojaan hoidettaisiin. Mitä nopeammaksi saadaan hoitoon pääsy, sitä pienempiä ovat kustannukset yhteiskunnalle, puhumattakaan inhimillisten kärsimysten vähentämisestä. Onko oikeasti hoitoonpääsyn vaikeuttaminen ja terveydenhuollon ammattilaisten työhyvinvoinnista leikkaaminen järkevää edes opposition äänestäjien näkökulmasta?
Meillä ei oikeasti ole kiire myöskään siksi, että maailmantalouden suhdannetilanne on epävarma. On mahdollista, että talous kokee taantuman. Talouspäätöksiä tulee tehdä ajassa. Ei ole järkevää tehdä leikkauspolitiikkaa mahdollisessa laskusuhdanteessa ja entisestään ruokkia näin laskevaa kehitystä. Kääntäen noususuhdanteessa kannattaa kerätä rahaa valtiontalouteen ja hillitä nousua esimerkiksi veronkiristyksillä, josta syntyvää ylijäämää on käytettävissä taas seuraavan laskusuhdanteen loiventamiseen.
On myös ymmärrettävä päätöksiä tehtäessä, että budjettialijäämämme kattamiseksi otettu velka on vain yksi velka, joka yhteiskuntaamme rasittaa.
Meillä on myös yhä kasvavaa ympäristövelkaa. Olemme ylikuluttaneet luonnonvaroja velaksi tulevilta sukupolvilta, ja meidän on kiirehdittävä ja myös satsattava varoja ympäristöongelmien ratkaisemiseen. Kustannukset jälkiemme siivoamisesta ovat sitä suuremmat, mitä kauemmin viivyttelemme.
Vastaavasti meillä on suuri määrä hyvinvointivelkaa. Ongelmat hoitoonpääsyssä ja resurssipula satsata matalan kynnyksen ennalta ehkäiseviin palveluihin aiheuttavat sitä enemmän kärsimyksiä ja kustannuksia, mitä kauemmin viivyttelemme. Riittämätön sosiaaliturvan taso on osa tätä hyvinvointivelkaa. Esimerkiksi työttömän peruspäivärahan varassa elävä joutuu säännöllisesti täydentämään selviämistään toimeentulotuella. Samalla tämä toimeentulotuki on kannustinloukku, joka estää lyhytaikaisenkin työllistymisen ja lisää syrjäytymistä ja yhteiskunnan menoja.
Meillä on myös kasvanutta osaamis- ja sivistysvelkaa. Oppimistulokset eriytyvät ja laskevat, heikoimmin menestyvät opiskelijat eivät enää pärjää entiseen tapaan, kun resurssipulan takia yksilöllisistä tarpeista ja rauhallisesta oppimisympäristöstä ei pystytä huolehtimaan. Meillä ei mitenkään voi olla varaa siihen, että emme pysty huolehtimaan ihan kaikkien mahdollisuudesta kouluttautua ja edetä elämässään täysipainoisesti.
Kun puhutaan valtiontalouden tasapainottamisesta, päättäjillä on tavoitteen saavuttamiseksi kolmenlaisia keinoja. On mahdollisuus leikata menoista (joista näyttää nyt siis tulleenkin synonyymi ainoalle ”oikealle” sopeuttamispolitiikalle). On mahdollista tehdä päätöksiä, joilla pyritään ruokkimaan tulevaa talouskasvua ja joka näin itsestään tasapainottaa taloutta kansantaloutta sen tulojen kasvaessa. Ja on mahdollista kerätä lisää varoja valtiontalouteen nostamalla joitakin verokantoja tai hakemalla uusia verotuskohteita.
Mikään näistä tavoista ei ole ongelmaton. Kuten mainittua, yksisilmäiset menoleikkaukset helposti kasvattavat yhteiskunnan menoja toisaalla budjetin sisällä. Valtiontaloutta on leikattu rankalla kädellä jo vuosien ajan eikä ole helppoa enää löytää merkittäviä leikkauskohteita, jotka eivät toisaalla lisäisi esimerkiksi hyvinvointi- tai osaamisvelkaamme.
Satsaukset tulevaan talouskasvuun puolestaan perustuvat osin toiveajatteluun siitä, että satsaukset oikeasti tuottavat toivottua tulosta tulevaisuudessa. Maailmantalous on kuitenkin varsinkin nykyään arvaamaton.
Verojen korotusten ongelma taas voi olla se, että huonosti kohdennettuina ne saattavat vähentää taloudellista aktiivisuutta ja siten pienentää vaikkapa arvonlisäverotuottoja talouden supistuessa.
Mikään vaihtoehdoista ei siis ole ongelmaton, mutta jos toimimme viisaasti, meidän kannattaa hyödyntää kaikkia näitä keinoja yksittäisen vaihtoehdon riskin minimoimiseksi.
Mahdollisuudet menoleikkauksiin ovat siis rajalliset, jos tavoitteena ovat todelliset säästöt. Asiantuntijoiden mukaan järkeviä leikkausmahdollisuuksia on oikeastaan joissakin ympäristönäkökulmasta huonosti kohdentuvissa yritystuissa. Tämä johtuu siitä, että tähän saakka niihin on ollut poliittisesti lähes mahdotonta puuttua. Mutta siksi on myös rehellistä todeta, ettei niistä todennäköisesti – nykyiset gallupit huomioiden – ole kovin suuria menosäästöjä saatavissa tulevallakaan vaalikaudella.
Mahdollisuudet tulevan talouskasvun ruokkimiseen sen sijaan ovat lupaavia. Vihreä siirtymä ja edelläkävijyys siinä tarjoaa valtavia kasvumahdollisuuksia liike-elämällemme myös kansainvälisesti, kunhan emme poliittisilla päätöksillämme erehdy jarruttamaan kehitystä, joka tapahtuu jo nyt pitkälti markkinaehtoisesti. Tämän päälle tarvitaan mittavia satsauksia tasa-arvoiseen koulutukseen ja tuotekehitysrahoitukseen. Ja tarvitaan myös päätöksiä ja asenneilmapiiriä, jotka luovat Suomesta houkuttelevamman ja suvaitsevaisemman kohteen maahanmuuttajille. Tämän tulevaisuuden talouskasvun suurin uhka ei suinkaan ole potentiaalisten markkinoiden puute vaan työntekijä- ja osaajapula.
Verojen kiristyksiä tarvitaan myös, mutta on siis oltava tarkkana, ettei niillä jarruteta taloudellista toimeliaisuutta. Mittavissa, erityisesti pieni- ja keskituloisiin kohdistuvissa työn verotuksen korotuksissa kieltämättä piilee tällainen riski. Veronkorotusten taikasauvaksi tarjotaan monien puolueiden ohjelmissa ympäristö- ja muiden haittaverotusten korotuksia. Nämäkin ovat kuitenkin kohteina kyseenalaisia, kun tarkoituksena on kasvattaa valtion tuloja. Esimerkiksi ympäristöverot tulisi pikemminkin kohdistaa ja mitoittaa niin, että ne ohjaavat haitallista tuotantoa ja kulutusta vähemmän haittoja tuottavaan toimintaan. Haittavero toimii oikein silloin, kun sen ansiosta haittaa ei enää synny eikä verotuloa näin ollen muodostu.
Jotta riski taloudellisen toimeliaisuuden häiriintymisen riski olisi mahdollisimman pieni, tulisi veronkiristyksiä kohdistaa pääomatuloihin. Suomen kaikki taloudelliset tutkimuslaitokset ovat yksimielisiä esimerkiksi siitä, että pörssiin listaamattomien osakeyhtiöiden omistajien osinkoverohuojennuksesta tulisi luopua, koska satojen miljoonien vuosittaisten verotulojen menetysten lisäksi verohuojennusjärjestely kannustaa sitomaan pääomia yhtiöön eikä esimerkiksi tuotekehitys- ja tutkimustoimintaan.
Jos pääomatulovero palautettaisiin progressiiviseksi ansiotuloverotuksen tapaan, kasvaisivat verotuotot samalla kun vaikkapa piensijoittajien vuokratulojen verotus laskisi. Samalla poistuisi nykyisen verojärjestelemämme merkittävin tuloeroja kasvattava vaikutin. Liian suuriksi paisuneet tuloerot tutkitusti hidastavat talouskasvua.
Koska kysymys on poliittisesta päätöksenteosta, kyse ei ole pelkästään siitä, mikä lopulta kansakuntamme kokonaisedun kannalta on järkevintä, vaan kyse on lopulta siitä, mikä koetaan oikeudenmukaiseksi.
Oikeistopuolueet haluavat tehdä pelkästään menoleikkauksia ja sulkevat kokonaan pois esimerkiksi mahdollisuuden tarkastella veropohjan aukkojen tilkitsemistä. Kokoomus päinvastoin jopa vaatii miljardiluokan veronkevennyksiä, joka kasvattaisi leikkaustarvetta entisestään. Tämä on täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävää, jos käsitys oikeudenmukaisuudesta on, että on reilua tehdä leikkauksia, jotka kohdistuvat pahiten kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin ja vastaavasti on reilua olla leikkaamatta kaikkein parhaiden pärjäävien tuloista, pikemminkin antaa heille veronkevennysten kautta vähän lisää.
Omasta ja Vasemmiston mielestä reilua talouspolitiikkaa on tehdä sopeutuspäätöksiä, jossa heikossa asemassa olevien tilannetta ei heikennetä, pikemminkin päinvastoin. Ja reilua on tehdä sopeutuspäätöksiä, jossa sopeutusten maksutaakka suhteutetaan maksukykyyn. Loppupelissä kyse on näin yksinkertaisesta valinnasta.