Peruskoulumme on kriisissä, otsikot kirkuvat. On totta, että oppimistuloksemme ovat laskeneet, mutta mikään uusi mullistava uutinen tämän ei pitäisi olla. Oppimistulosten lasku on jatkunut 2000- luvun alusta alkaen. Ja vaikka keskustelussa tulosten heikentymistä usein halutaan sysätä nimenomaan tänä hallituskautena tehtyjen päätösten syyksi, tosiasiassa mittaustulokset kertovat kehityksestä tätä ennen. Viimeiset mittaustulokset oppimistuloksiin liittyen on vuodelta 2018. Ja jotta asia pysyisi mittakaavassaan, mistään massiivisesta romahduksesta ei ole kyse. Olemme yhä oppimistulosten kärkimaiden joukossa PISA-tutkimuksen kaikilla mittausalueilla. Huolestuttava on kuitenkin suunta.
Miksi koulutukseen ja erityisesti perusopetukseen satsaaminen on niin tärkeää? Koska me olemme vähenevä kansa. On ensiarvoisen tärkeää, että ihan jokainen lapsemme saa hyvät edellytykset oppimiselle. Hyvä koulutus ja sen tuottama osaaminen on avain tuottavuuden kasvulle tulevaisuudessa. Toisaalta sivistys on inhimillisesti katsoen ehkä se suurin rikkaus, mitä voimme omistaa.
Jotta pystymme politiikalla kääntämään kehitystä, on ymmärrettävä, missä on ongelma. Oppimistulokset laskevat keskiarvoisesti. Käytännössä se tarkoittaa, että parhaiten pärjäävien opiskelijoiden oppimistulokset eivät ole tippuneet. Sen sijaan heikoimmin pärjäävät oppijat pärjäävät entistä huonommin.
Näin ollen paras mahdollinen ratkaisu tämän ydinongelman ratkaisuun ei voi olla esimerkiksi lisäsatsaukset painotettuun opetukseen. Nuo satsaukset ovat pois muualta ruokkien samalla segregaatiota lisäävää koulushoppailua, joka on uusi ilmiö ainakin Espoossa ja Vantaalla.
Toisaalta viikosta toiseen olemme Eduskunnan kyselytunneilla saaneet kuulla paasausta siitä, miten syy kaikkeen ovat S2-opetusta saavat opiskelijat. Siis opiskelijat, joiden äidinkieli on jokin muu kuin suomi tai ruotsi, ja jotka opiskelevat jompaa kumpaa näistä toisena kielenään. Ratkaisuksi tarjottu rajat kiinni -politiikka ei kuitenkaan millään tavalla tarjoa apua näille S2-opiskelijoille.
Tosiasia tässäkin on, että tutkimukset osoittavat S2-opiskelijoiden määrän olevan Suomessa niin pieni, ettei tällä osalla opiskelijoista ole käytännössä mitään tekemistä oppimistulosten laskussa kokonaisuudessaan. Oppimistulokset laskevat keskimäärin koko Suomessa ja tulosten lasku koskee aivan yhtä lailla myös ns. kantaväestöä. Tosiasiassa S2-oppilaidenkin sisällä on nähtävissä sama kehitys: monet lapsista pärjäävät erittäin hyvin, mutta huonommin pärjäävät entistä huonommin.
Syyksi tulosten laskuun on esitetty myös muuttuneita oppimisympäristöjä. Erityisluokista on luovuttu ja inkluusio ei takaa oppimisrauhaa (inkluusio tarkoittaa jokaisen oppilaan oikeutta päästä opetuksen piiriin tavallisissa koululuokissa riippumatta siitä, onko hänellä oppimisvaikeuksia tai jokin vamma tai sairaus). Tässä ollaan oikeassa. Mutta onko ratkaisu sitten se, että luovutaan inkluusiosta? Ei ole.
Ongelma ei asiantuntijoiden mukaan ole inkluusio itsessään, päinvastoin. Ongelma on se, että inkluusiosta on monissa tapauksissa tullut vähenevien rahallisten resurssien kanssa kamppaileville kunnille säästökeino. Eivätkä erityisluokatkaan itse asiassa ole mitenkään kiellettyjä ja monissa kunnissa niitäkin yhä on. Mutta näistäkin on voinut säästää inkluusion nimissä.
Ongelma oikeasti on se, että koulutuksesta on systemaattisesti leikattu rahoitusta ja sitä kautta koulutuksen resursseja ennen nykyistä hallituskautta jo 1990-luvun lamasta alkaen. Yleisimmin on leikattu kuntien valtionosuuksista ja jätetty ikävä leikkaaminen kuntapäättäjien vastuulle. Sipilän hallituksen kaudella ei sitten enää turhia kursailtu, vaan miljardiluokan leikkaukset tehtiin suoraan hallituksen päätöksillä.
Mitään hokkuspokkus-temppuja ei valitettavasti ole olemassa. Oppimistulokset saadaan takaisin kasvu-uralle vain satsaamalla mittavasti koulutuksen resursseihin. Ja tähän tarvitaan lisää rahoitusta.
Inkluusion periaate ei riitä, vaan tarvitaan lainsäädäntöä, joka tarjoaa niitä tarvitseville konkreettisia tukitoimia, kuten erityisopettajan palveluksia tai tukiopetusta. S2-opiskelijoiden kohdalla tarvitaan lisää panostuksia valmistavaan opetukseen ja panostuksia kieliopintoihin koko koulupolun ajan. On luotu lukuisia malleja perusopetukseen, joilla yksilölliset tarpeet voitaisiin jo nyt huomioida. Käytännössä raha on estänyt niiden käytön. Tarvitaan oppimisen turvaava laki.
Käytännössä oppimistulokset ovat lähteneet laskuun jo alaluokilta alkaen. Tarvitaan siis lisää panostuksia myös varhaiskasvatukseen. Ja lisää varhaiskasvatuksen ammattilaisia.
Myös koulutustasomme on kansainvälisissä vertailuissa tippunut. Ei siksi, että olisimme vähemmän koulutettuja kuin ennen vaan siksi, että muut ovat menneet meistä edelle. Perusopetus on lopulta kaiken perusta, mutta tarvitaan lisää resursseja ja aloituspaikkoja myös ylemmillä koulutusasteilla. Kaiken avain on lisärahoitus.
Vaalien alla ovat lähes kaikki puolueet ilmoittaneet sitoutuvansa siihen, ettei koulutuksesta ensi vaalikaudella leikata. Hyvä tietysti tämäkin. Vaikka tämä oikeasti toteutuisikin, ei tämä kuitenkaan ratkaise yhtään mitään. Ongelmia ei voida ratkaista, jos rahoitusta ei merkittävästi lisätä, etenkin perusopetuksessa ja varhaiskasvatuksessa.
Mistä rahat? Ilmeisesti syrjäytymispolulle ajautuu vuosittain noin 2000 nuorta, joista 1800 poikia. Yhteistä heille on huono koulumenestys ja lukutaito. Jos uskotaan vanhaa laskelmaa, jonka mukaan yksi syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle noin miljoona euroa, tarkoittaa se 2 miljardiin turhaa vuosittaista kustannusta. Oppimisen tuen kuntoonlaitto perusopetuksessa arvioidaan kustantavan 200 miljoonaa
vuositasolla. Jos joka kymmenes muuten syrjäytyvä nuori onnistutaan pelastamaan syrjäytymisestä, sijoitus on sillä kuitattu. Täytyy kuitenkin muistaa, että parannettu tuki auttaa myös niitä oppimisvaikeuksista kärsiviä, jotka eivät lopulta kuitenkaan syrjäydy. Ja myös hyviä oppilaita, jos oppimisrauha lisääntyy ja opettajalla on enemmän aikaa myös heille. Ja sitten täytyy ymmärtää, mitä oppimisen tuki käytännössä tarkoittaa: lisää aikuisia kouluun. Kyse on siis valtaosaltaan palkkauskustannuksista, joista maksetaan veroa takaisin yhteiskuntaan. Kokonaisveroaste on noin 41 prosenttia, eli keskimäärin tuo summa valtion ulos antamasta rahasta lisäksi palautuu tavalla tai toisella lopulta veroina takaisin valtiolle ja kunnille.